Ja Putte lähti talosta...

Puten lähdöstä on jo neljä kuukautta. Keskiviikkona joulukuun 15. päivä Putte sai kotona kohtauksen, jonka seurauksena se lähti koirien taivaaseen. Kaikki alkoi edellisenä torstaina kun Putte lopetti kävelemisen lähes kokonaan eikä varannut painoa vasemmalle etutassulle ollenkaan. Soitin eläinlääkärille, että pääsiskö huomenna käymään tarkistuttamassa, että mikä mättää. Olimme jo aikaisemmin varannut eläinlääkärin juuri tuolle keskiviikolle, että Putte saisi rokotukset kuntoon ja selvitettäis, että mistä ihmeestä on johtunut sen äkillinen laihtuminen.

Perjantaina siis suunnistettiin eläinlääkärille ja Putte oli aika huonossa kunnossa. Se oli selvästi kipeä. Pienen pienessä odotushuoneessa se ei edes jaksanut rähjätä toisille koirille vaan kiipesi mun syliin. Eläinlääkäri tunnusteli jalkaa ja totesi siinä olevan paha nivelrikko. Hoitona siihen kipupiikki ja Rimadyliä kotona poskeen. Seuraavaksi otin puheeksi koiran laihtumisen ja kerroin, että sillä tuntuu menevän taju kun tullaan kotiin lenkiltä. Portaiden yläpäässä se pysähtyy huojumaan kieli ulkona, mutta ei varsinaisesti läähätä. Ell kuunteli sydäntä hetken aikaa ja sanoi, että siellä ei ole kaikki kunnossa. Puten sydän kuulemma falskas eikä se jaksanut pumpata verta siinä määrin kuin piti. Tuo heikotus ja laihtuminen johtui siis siitä. Putte sai sydänlääkettä ja sovittiin, että ollaan viikonlopun jälkeen yhteyksissä.

Putte meni kuitenkin viikonlopun aikana oikeastaan pahempaan kuntoon. Se ei noussut sängystään juuri muuten kuin juomaan. Se ei syönyt mitään (tarjottiin juustoa ja kinkkua) ja pihalle se kannettiin sylissä ihan jo senkin takia, että jalka oli varmasti edelleen kipeä. Putte nukkui siis koko viikonlopun ja maanantaina soitin eläinlääkärille, että mitäs nyt tehdään. Lääkäri kehotti lopettamaan sydänlääkityksen ja sovimme keskiviikoksi uuden ajan. Itse etsin netistä tietoa sydänsairauksista ja sieltä ilmeni, että laihtuminen onkin merkki jo pitkälle edenneestä sydänsairaudesta.

Tiistai-iltana mietimme mieheni kanssa, että mitä teemme Puten suhteen. Tulisiko se lopettaa kun paranemista ei näytä tapahtuvan vai kuinka pitkälle alamme tutkimaan, mikä koiraa vaivaa. Keskiviikko-aamu sitten ratkaisi asian. Vähän viiden jälkeen heräsin kun Putte oli levoton. Huusin miehelle, että tulisi auttamaan kun Putte näyttää oksentavan. Siitä alkoi tapahtumaketju, joka kummittelee mielessäni edelleenkin. Mieheni pidellessä Puttea paikoillaan se okseni, mutta heti sen jälkeen se sai kouristuskohtauksen, jossa sen pidätyskyky petti täysin. Ajattelin, että koira kuoli siihen paikkaan. Laskimme Puten lattialle makaamaan ja yritettiin tutkia, että hengittääkö se enää. Pikku hiljaa sen rintakehä alkoi kohoilla vaikka salaa mielessäni toivoin, että se olisi jo kuollut. Putte sai siinä lattialla maatessaankin vielä pienempiä kouristuksia, jonka jälkeen peräpäästä tuli verta. Se itki ihan hiljaa ja näytti olevan todella kipeä. Yritimme saada jostain eläinlääkäriä kiinni, joka olisi lopettanut Puten kärsimykset mahdollisimman nopeasti. Vuorotellen pidimme Puten päätä sylissä ja silitimme sitä. Vihdoin kahdeksan aikoihin pääsimme eläinlääkärille, joka antoi Putelle viimeisen piikin ja pojjanpahka pääsi vaivoistaan.

Vaikka tuntuukin pahalta sanoa, niin Puten kuoleman jälkeen tunsin jonkinlaista helpotusta. Olin edellisen viikon itkenyt sen koiran vuoksi niin paljon ettei kyyneliä tuntunut enää riittävän. Putella oli ollut niin paha olla, että poispäästäminen oli varmasti paras ratkaisu kaikille. Ikävä on tietenkin edelleenkin meidän omaa munapäätä ja itku tulee vieläkin koko tapahtumaa ajatellessa. Onneksi siellä koirien taivaassa riittää herkkuja ja siellä on Putellakin varmasti joku ihana tyttökoira, jonka päällä voi nukkua tai olla ainakin tosi lähellä.

Putte tuli taloon

Niinpä niin. Muistin, etten ole hetkeen kirjoitellut tänne yhtään mitään, mutta onko siitä todellakin NOIN KAUAN? Näköjään. Pitäiskö tähän sanoa selitykseksi tuplaantunut koiramäärä taloudessa ja aikaa vaativa seurustelusuhde? Tekosyitähän nuo ovat ja vielä kaiken lisäksi huonoja sellaisia.

Mutta asiaan. Kaksiossamme asuu nykyisellään Miinan lisäksi myös pari urosta. Poikaystäväni mukana perheeseen muutti bullterrieri Putte, joka on saanut hitaasti mutta varmasti lämmitettyä sydämeni täydellisesti sille. Putte on kuuden elinvuotensa aikana joutunut elämään valitettavan monen eri omistajan kanssa, mutta tämä meidän perhe saa olla sen viimeinen koti. Putte on siis py:n koira, mutta reilu vuosi sitten muutimme kaikki neljä saman katon alle.

On ollut mielenkiintoista tutustua bullterrierin sielunmaisemaan ja täytyy myöntää, että totuttelua se on vaatinutkin. Miina on luonteeltaan varsin rauhallinen ja innostaminen teettää hieman työtä kun taas bullterrieri...noh, se on terrieri. Kiihtyvyys nollasta sataan on sekunnissa. Ainakin Puten kohdalla olen huomannut, että se vaatii määrätietoista otetta ja se käyttää heti hyväkseen ihmisen pelkoa ja epävarmuutta. Nyt kun ollaan Puten kanssa totuttu toisiimme ja tehty selväksi valtasuhteet, ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia. Putte on loppujen lopuksi meidän käsissä hyvin nöyrä koira ja ennakoimalla sen hepuloinnit saadaan pysymään aisoissa.

Miinaan verrattuna Putte hakee läheisyyttä paljon enemmän. Sen mielestä ei voi olla liian lähellä ihmistä ja paras paikka nukkua onkin sängyssä jalkojen välissä, pienellä kerällä ja kuono tungettuna tassun alle. Tuo "kuonon piilotus" tuntuu olevankin aika yleinen tapa bulleilla.

Kun Miina on ollut terve kuin pukki, niin taas Puten kanssa on saatu pähkäillä terveysongelmien kanssa. Tai lähinnä päänvaivaa on tuottaneet sen tassuongelmat ja ihottumat. Sillä on välillä anturat niin herkät ja halkeilevat, että lenkkeily tuottaa suuria hankaluuksia. Onneksi nyt on pitkän aikaa mennyt huomattavasti paremmin niin kävely kuin iho-ongelmienkin kanssa eikä antibiootille ole ollut tarvetta.

Mäpäs koitan nyt taas aktivoitua hieman tämän blogin kanssa eli ehkäpä täältä taas kuuluu jotain tämän vuoden aikana :).

Ja vauhti kiihtyy...

Melkeinpä on tämäkin harrastus unohtunut kaiken kiireen keskellä.
Oltiin Miinan kanssa Porissa viettämässä kummipojan synttäreitä ja siellä meni viikonloppu rattoisasti. Miina vietti varsin aktiivisesti aikaa keittiön puolella, mutta ehdittiin vähän käydä pyörähtämässä myös koirapuiston puolella, joka sijaitsi heti takapihan vieressä. Mukana menossa oli myös Miinan "pikkuveli" Tatu. Ehkä tähän väliin olisi syytä pistää hieman tietoa näistä karvaisista kavereista ;).

Miina eli Legionas Armada. Merkki: bullmastiffi. Malli: 2005 red/fawn with black mask. Valmistusmaa: Liettua.
Miina on ensimmäinen ikioma koirani ja myös ensimmäinen tämän merkkinen koira perhepiirissämme. Miinassa yhdistyy kaikki se mitä koirasta haluan: iso koko, helppo karva, ystävällinen, rauhallinen ja terveys sillä on erinomainen. Miina on ollut sijoitusnarttuna ja pentueen se pyöräytti kesällä 2008. Maailmaan putkahti kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, jotka tällä hetkellä tuntuvat olevan priimalaatua.

Tatu eli Kuurakuonon Elämänvoima. Merkki: suomenlapinkoira. Malli: 2008. Valmistusmaa: Suomi.
Tatu on oikeastaan isän koira, mutta aion tunkea näppini sen kasvatukseen joka suhteessa. Itse olen aina ihaillut lappareiden kaunista näköä ja kuullut pelkkää hyvää niiden luonteesta. Kun isä sai vihdoin äidiltä siunauksen koiran ottamiseen, niin netti alkoi sauhuamaan lapparitiedusteluista. Se on mielestäni hyvä rotu vanhemmilleni ja aika näyttää lunastaako Tatu paikkansa. Noh, onhan se jo lunastanut ja koko perhe siihen on ihastunut. Luonnollisesti pentu vielä riehuu monen makuun liikaa, mutta oma "koirasilmäni" näkee Tatussa potentiaalia vaikka mihin.

En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman koiria. Minulla diagnosoitiin astma 10-vuotiaana ja siinä samalla selvisi myös monen monituista allergiaakin, mm. koira aiheuttaa reaktioita. Se ei ole kuitenkaan koskaan estänyt koirien kanssa touhuamista. Olenkin kovin iloinen siitä, että nykyään useimmilla lääkäreilläkin on se kanta, että jos allergian kanssa pystyy elämään niin koiraa ei oltaisi heti ensimmäisenä hävittämässä. Itse ainakin "vannon" siedätyksen nimeen.

Riittäkööt tämä nyt taas tällä kertaa. Jospa nyt pääsisin vähän paremmin vauhtiin ja tekstiäkin alkaisi soljumaan enenevissä määrin tulevaisuudessa. Toivottavasti.

Tästä se lähtee...

Hetkisen pähkäiltyäni päätin minäkin astua tähän blogien ihmeelliseen maailmaan. Harjoitteluahan tämä vielä vaatii, mutta eiköhän tämä ala tästä pikkuhiljaa avautumaan myös minullekin.

Tänne tulen pitkälti kirjoittelemaan koirajuttuja (koska eihän elämässä oikein muutakaan ole) ja mahdollisesti myös muita asioita, jotka mielessä liikkuu. Ehkä vähän työasioita ja muutenkin musiikkiin liittyviä juttuja, koska nekin ovat lähellä sydäntä.

Heti varoitan alkuun, että kovin tiukkaa päivitystahtia tuskin kannattaa odottaa eli kirjoittelen ehkä kerran viikossa tai kahdessa tai kuukaudessa. Sen mukaan miltä tuntuu. Välillä asiaa ja ehkä useimmiten siitä asian vierestä :).'

Tämä ensimmäinen kirjoitus päättyy hieman lyhyeen, koska sain jostain syystä kulumaan aika rattoisasti aikaa tämän blogin asennuksiin ja nukkumassakin pitäisi välillä käydä. Mutta tästä se lähtee... :)